Asevelvollisuusarmeijan kehitys

Jo sisällissodan aikana oli annettu vuoden 1878 asevelvollisuuslain nojalla kutsuntajulistus. Tammikuussa 1919 vanhaa lakia uudistettiin. Tuolloin säädetyssä väliaikaisessa asevelvollisuuslaissa määrättiin varusmiespalveluksen kestoksi puolitoista vuotta. Asevelvollisten koulutuksesta tavoitteena todettiin olevan muodostaa ”taistelukelpoinen joukko, joka olisi kykenevä kaikkiin niihin tehtäviin, joita sille annetaan ja sekä on aina valmis täyttämään ne tehtävät, vaikkakin ne vaatisivat paljon uhreja”.

Asevelvollisuudesta huolimatta varusmiespalvelukseen liitettiin aluksi jonkinlainen vapaaehtoisuuden luonne, mistä seurasi esimerkiksi kutsunnoista pois jäämistä. Sisällissodan jälkeen nousivat esille armeijan suuret materiaalipuutteet ja huonot olosuhteet. Sodan hävinneellä osapuolella ennakkoluulot armeijaa kohtaan olivat voimakkaat. Asevelvollisuudesta ja reserviarmeijasta tuli kuitenkin itsenäisen Suomen armeijan perusta.

Vuonna 1922 säädettiin uusi asevelvollisuuslaki, jossa palvelusajaksi määrättiin yleisesti vuosi. Jo vuonna 1919 eduskunta oli esittänyt, ettei varusmiesajan tulisi kestää vuotta pitempään, jotta työvoimaa saataisiin mahdollisimman nopeasti takaisin siviilimaailman käyttöön. Ratsuväen, teknillisten joukkojen eli pioneeri- ja viestijoukkojen sekä tykistön palvelusajoiksi määritettiin kuitenkin 15 kuukautta. Saman verran palvelivat myös aliupseereiksi ja reserviupseereiksi koulutettavat. Asevelvollisuuslaki uudistettiin vuonna 1932, jolloin yleiseksi palvelusajaksi säädettiin miehistölle 350 päivää ja reserviupseereille ja -aliupseereille 440 päivää.

Kertausharjoituksia järjestettiin 1920-luvulla vain reservin upseereille ja aliupseereille. Miehistön kertausharjoituksen alkoivat 1930-luvulla. Asevelvollisuusjärjestelmää tuki merkittävästi suojeluskuntatyö.

 

Upseerikapina

Alkuvuosina armeijan sisäisiä ristiriitoja aiheuttivat erilaiset poliittiset suuntaukset ja upseeriston taustat. Upseeristo koostui Venäjän keisarillisessa armeijassa palvelleista, jääkäritaustaisista sekä Suomessa itsenäisyyden aikana koulutuksensa saaneista sotilaista. Ylimmissä viroissa oli kokeneimpia Venäjällä palvelleita upseereita. Kiistat kärjistyivät vuoden 1924 niin sanottuun upseerikapinaan. Jääkäriupseerit uhkasivat eroanomuksilla, jos heidän vaatimuksiinsa ”ryssänupseerien” erottamisesta ylimmistä viroista ei suostuta. Syyksi ilmoitettiin epäluottamus ja puolustuslaitoksessa havaitut puutteet, joiden taustalla olivat kuitenkin pääasiassa huono taloustilanne ja poliittiset ratkaisut. Lopulta useat Venäjällä koulutuksensa saaneet upseerit erosivat tai heidät siirrettiin toisarvoisiin tehtäviin. Vuoteen 1926 mennessä jääkärit olivat nousseet puolustuslaitoksessa korkeimpaan asemaan.

 

Kaaderijärjestelmästä alueelliseen liikekannallepanoon

Vuodesta 1919 liikekannallepanojärjestelmä perustui niin sanottuun kaaderijärjestelmään, jossa rauhan ajan joukot vastasivat sodanajan joukkojen pääosan muodostamisesta. Tämä tarkoitti liikekannallepanossa hyvin suurten mies-, hevos- ja materiaalimäärien kokoamista varuskuntiin. Järjestelmä oli hidas ja haavoittuvainen.

1930-luvulla merkittävä uudistus oli siirtyminen alueelliseen liikekannallepanoon, jossa sodanajan joukot perustettiin alueellisen perustamissuunnitelman mukaan. Vastuu sodan ajan kenttäarmeijan perustamisesta siirtyi sotilaslääneille ja sotilaspiireille. Järjestelmä tukeutui vahvasti suojeluskuntien toimintaan. Rauhan ajan joukkojen tehtävä oli järjestelmässä suojajoukkona toimiminen. Aluejärjestelmä oli omana aikanaan Suomelle omaleimainen.