Viestiajoukot asemasodassa

Yhteyksien ylläpitoa
Asemasodan alettua pääosa kenttäkaapelilinjoista purettiin ja korvattiin avojohto- tai kenttäavojohtolinjoilla. Näin säästettiin kenttäjohtimia liikuntasotatoimia varten ja parannettiin pitkiksi venyneiden yhteyksien kuuluvuutta. Asemasodan aikana kiinteä puhelinverkko pyrittiin usein ulottamaan aina etumaisiin tukikohtiin ja pesäkkeisiin saakka, mikä sitoi verkkoon runsaasti materiaalia. Omien puhelinpylvästarpeiden lisäksi joukot valmistivat asemasodan aikana tuhansia puhelinpylväitä myös kotirintaman tarpeisiin. 
Pääasiallisten viestijoukkojen pääasialliseksi tehtäväksi muodostui asemasodassa selustan lankayhteyksien ylläpito ja kunnostus. Varsinaisen etulinjavyöhykkeen viestiverkon rakentaminen oli etulinjan joukkojen omien viestielimien vastuulla. 
Kenttäradioilla viestiminen tapahtui pääasiassa sähköttäen salakirjoitettuja viestejä. Puheen lähettäminen oli jo asemasodan aikana mahdollista valtaosalla radiomalleista, mutta sitä vältettiin kuunteluvaaran sekä pienemmän yhteysetäisyyden vuoksi. Salakirjoittamisen hitauden vuoksi kenttäradioiden käyttöä välteltiin ja nojauduttiin enemmän kenttäpuhelinyhteyksiin. Kenttäpuhelinyhteydet kuitenkin vaurioituivat helposti kiivaassa tykistötulessa.

Viestijoukkojen tehtäviin lisättiin asemasodan aikana myös sähkövoimatoiminta. Joukkojen johtamispaikat ja jopa jotkin etulinjan korsut pyrittiin varustamaan sähkövalolla, mikä vaati ja kulutti runsaasti materiaalia. 

Viestikoulutusta

Viestihenkilöstön koulutuksesta ja täydentämisestä jatkosodan aikana huolehtivat viestikoulutuskeskukset Sammaljoella, Karkussa ja Santahaminassa sekä sodan loppuvaiheessa myös Urjalassa. Sodan vuoksi keskeytynyt Viestikoulun toiminta jatkui uudelleen Hämeenlinnassa vuosina 1943–1944. Koulun nimi muutettiin Maavoimien Viestikouluksi, koska Hämeenlinnaan oli vuonna 1942 perustettu myös Ilmavoimien Viestikoulu.

Viestitiedustelu (radiotiedustelu, maakuuntelu)

Oman erityisalueensa sotien ajan viestitoiminnassa muodosti radiotiedustelu. Toiminnan oli käynnistänyt luutnantti Reino Hallamaa, kun hänet keväällä 1927 määrättiin yleisesikuntaan kehittämään radiotiedustelualaa. Sotia edeltäneinä vuosina hän koulutti alalle henkilöstöä ja hankki materiaalia siten, että toiminnalla saatiin jo talvisodan aikana merkittäviä tuloksia. Talvisodan aikana radiotiedustelusta vastasi Päämajan radiotiedustelukomppania. Jatkosodan liikekannallepanossa radiotiedustelua varten perustettiin Päämajan Radiopataljoona, josta sodan aikana kehittyi laajimmillaan seitsemän perusyksikköä käsittänyt viestitiedustelun erikoisjoukko. Sen henkilövahvuus oli suurimmillaan noin 1500 henkeä, joista viidennes oli naisia.

Radiopataljoonan esikuntana toimi Mikkelissä Päämajan tiedusteluosaston viestitiedustelutoimisto, jonka päällikkönä ja samalla pataljoonan komentajana Hallamaa toimi lähes koko sodan ajan. Pataljoonan seitsemään perusyksikköön kuuluivat maa-, meri- ja ilmavoimien tiedusteluyksiköt, joukkueittain rintamalle hajautettu liikkuva tiedusteluyksikkö eli Moto, muun muassa kaukopartioiden kuuntelusta vastanneet pataljoonan radioasemat, diplomaattien radioliikenteen kuunteluyksikkö sekä varikkokomppania, joka vastasi pataljoonan kaluston kehittämisestä ja hankinnoista. Merivoimien tiedusteluyksiköstä tuli myöhemmin Radiotiedustelukeskus 3 ja ilmavoimien yksiköstä Ilmavoimien Radiopataljoona.

Radiopataljoonan henkilöstö valittiin viestijoukoissa koulutetuista radisteista sekä radioamatööreistä, joista radiotiedustelun tehtäviin rekrytoitiin noin kolmannes. Lisäksi joukkoon määrättiin kielitaitoisia miehiä, matemaatikoita ja tutkijoita, joita pataljoona itse koulutti alan tehtäviin. Radiopataljoonan kalusto kehittyi ja laajeni 1930-luvun lopulta lähtien, kun majuri Hallamaa onnistui pääasiassa Ruotsista hankkimaan tasokkaita kuunteluvastaanottimia ja radioautoja. Vastaanottimina käytettiin pääasiassa amerikkalaisia National NC-100XA -liikennevastaanottimia. Myös pataljoonan oma varikkokomppania toimi tehokkaana kehityskeskuksena ja tuotantolaitoksena valmistaen erilaista materiaalia radiotiedustelun tarpeisiin. 
Radioliikenteen lisäksi sotien aikana kuunneltiin jonkin verran myös puhelinyhteyksiä joko kytkeytymällä vihollisen selustassa suoraan puhelinlinjoihin tai kuuntelemalla omalta puolelta vihollisen käyttämien yksijohdinlinjojen aiheuttamia maavirtoja. Maakuunteluvahvistimilla virrat voitiin vahvistaa korvin kuultaviksi.