1920-luvulla kenttätykistön ampumamenetelmät muuttuivat perusteellisesti tykistön tarkastajaksi vuonna 1920 palanneen eversti Vilho Nenosen johtaessa uudistustyötä. Tavoitteena oli tykistö, joka pystyisi Suomen olosuhteissa ilman hakuammuntoja ja tarvittaessa ilman kunnon karttoja tukemaan tarkoin tulikeskityksin jalkaväen taistelua. Tämä vaati tulenjohtajan toimimista jalkaväen rinnalla, tulikomentojen langatonta viestittämistä ja tarkkaa ammunnan valmistelua erilaisine mittauksineen.

 

Tulenjohtoa kehitetään

Ensimmäisenä Perkjärven leirikesinä harjoiteltiin pääasiassa hakuammuntaa, jossa tuliviuhka suunnattiin maaliin venäläisellä sinimenetelmällä, joka Suomessa otettiin käyttöön 1919. Sinimenetelmää käyttäessä ampumasuunta laskettiin kolmiossa tulipatteri-maali-tulenjohtopaikka trigonometrisesti siirtokorjauksena tähystyssuunnan suhteen. Sinimenetelmä oli tarkka vain silloin, kun tulenjohtopaikka ei ollut kaukana tulipatterin ja maalin välisestä linjasta. Menetelmän käyttö vaati tulenjohtajalta hyvää päässälaskutaitoa, sillä kaikki laskelmat oli tehtävä taistelukentän oloissa.

Useampien patterien yhtäaikainen saman maalin tulittaminen vaati, että maalin paikka eri tuliasemien suhteen oli nopeasti ja tarkasti määritettävissä. Tämä ratkaistiin ottamalla käyttöön suorakulmaisen karttakoordinaatiston, jonka avulla tulenjohtaja pystyi määrittämään tuliyksikölle ampumaetäisyyden ja suunnan. Ampuma-arvojen laskemisessa siirryttiin numeerisista taulukoista graafisiin taulukoihin. Tämä nopeutti tuliasemassa tulitehtävien toteuttamista ja myös vähensi laskennan virheitä.

Tulenjohtokortin käytön perusajatuksena oli saada iskemät pysymään hakuammunnan aikana tulenjohtopaikan ja maalin välisellä tähystysviivalla silloin, kun tehtiin ampumaetäisyyden korjauksia. Tulenjohtaja laski tulenjohtotasolla tulenjohtokortille tähystysviivan sekä piirsi ja laski etäisyyden ja suunnan tuliasemasta tulenjohtopaikalle eli niin sanotun ballistisen kannan. Sen avulla tulenjohtaja pystyi muuntamaan tulenjohtopaikan ja maalin välisen eron ampumasuunnaksi ja tekemään matkakorjauksien edellyttämät sivukorjaukset. Liikkuvassa tulenjohdossa mittauspartio mittasi suuntaa ja matkaa edettäessä tulenjohtopaikalta toiselle. Aika-ajoin tulenjohtaja ammutti käytössään olleella tuliyksiköllä pari laukausta saaden näin määritetyksi paikkansa ja merkityksi tietonsa tulenjohtokortille. Tämä nopeutti tulenkäyttöä, säästi ampumatarvikkeita ja paransi myös tulen tarkkuutta.

Siirtyminen korjaamaan tulta tähystysviivan suhteen mahdollisti minkä tahansa tuliyksikön käytön tarvitsematta tietää sen tuliaseman sijaintia.

Viestiyhteydet tulenjohdon ja tuliaseman välillä perustuivat aluksi täysin puhelinyhteyksiin. Liikkuvan tulenjohdon myötä myös langattomia yhteyksiä tarvittiin. Vuonna 1923 kokeiltiin liikkuvaa radioyhteyttä raskailla, vankkureissa kuljetettavilla radioasemilla. Kevyempien radioiden valmistaminen osoittautui vaikeaksi. Nenonen piirsi lopulta itse yksiputkisen radion kytkentäkaavion ja rakennutti ensimmäiset liikkuvan tulenjohdon eli L.T.J. -radiot. Rakenne todettiin onnistuneeksi. Tykistön radiovahvuus jäi kuitenkin pieneksi.

 

 

Tulenjohtokortti

Tulenjohtoryhmä Perkjärvellä.

Tykistön tulenjohtoradio käytössä Perkjärvellä 1920-luvun lopulla.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ammunnan täydellinen valmistelu

Tehokkaaseen tulenkäyttöön kuuluva hakuammunnan välttäminen edellytti ammunnan täydellistä valmistelua, johon kuuluivat topografinen, meteorologinen ja ballistinen valmistelu.

Topografiseen valmisteluun kuului tarkan sijainnin sekä suuntien ja etäisyyksien määrittäminen tuliyksiköstä maaliin. Tykistöjoukkoihin perustettiin mittausosastoja tuliasemien ja tulenjohdon sijaintien mittaamiseksi. Luomalla yhtenäinen koordinaatisto voitiin tarvittaessa toimia myös ilman karttoja. Mittausvälineinä käytettiin kulmanmittauslaitteita, suuntakehiä ja mittavaijereita. Tulenjohdolle hankittiin stereoetäisyysmittareita.

Meteorologinen valmistelu vaati tarkkojen säätietojen kuten tuulen suunnan ja nopeuden sekä lämpötilan ja ilmanpaineen mittaamista. Ensimmäinen tykistön sääasema oli käytössä kesän 1923 ampumaleirillä. Seuraavana vuonna aloitti Viipurissa toimintansa Sotilasmeteorologinen sääasema, joka vastasi myös säämiesten koulutuksesta.

Ballistisessa valmistelussa huomioitiin tykki- ja ampumatarvikekohtaiset erot ja laskettiin ampumataulukot eri tykeille ja ampumatarvikkeille. Teoreettisten lentoratataulukkojen eli ballistisen taulukkokokoelman laatimiseksi tykistön tarkastajan esikuntaan komennettiin vuosittain matemaattisesti lahjakkaita upseerikokelaita laskentatöihin. 

Ammunnan valmistelu tulipattereissa oli patteriupseerin ja laskijoiden tehtävä. Topografiset tekijät vietiin patteritasoon kartaksi. Ampumataulukot olivat graafisia. Sääsanomien ja ballistisen valmistelun tietojen perusteella laskettiin tykkien ampuma-arvot.

Säätiedot olivat tärkeä osa ammunnan täydellistä valmistelua. Ilmanpainetta ja lämpötilaa mittaava mekaaninen meteografi kiinnitettiin leijaan ja nostettiin haluttuun korkeuteen mittauksen suorittamiseksi. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tuliyksiköt ja tulimuodot

Tehokkaan tulenkäytön saavuttamiseksi tykistön tuliyksiköksi muutettiin vuodesta 1923 alkaen patteristo. Kolmeen patteriin jaettuun patteristoon kuului 12 tykkiä. Tulipattereissa oli kaksi kaksitykkistä jaosta. Uusi tuliyksikkö vaati tuliportaan keskitettyä johtamista. Tehtävää hoitava patteristoupseeri johti tulitoimintaa ja vastasi myös tuliasemien tiedustelusta sekä siirtymisten ja ampumatarvikehuollon johtamisesta. Patteriston käyttö tuliyksikkönä vaikutti myös viestitoimintaan. Aikaisemmin patterit olivat rakentaneet yhteyden suoraan tulenjohtopaikalle. Nyt käyttöön otettiin tuliasema- ja tulenjohtokeskukset.

Perkjärven ampumaleireillä tutkittiin erilaisia tulimuotoja. Pioneerit rakensivat ampuma-alueelle linnoitteita, joihin tulimuotojen vaikutusta kokeiltiin. Minuutin kestoisena tulen tiheys hehtaarin alueella todettiin suurimmaksi ja vaikutukseltaan voimakkaimmaksi ja vuonna 1924 patteriston tulikeskityksen eli tuli-iskun pituudeksi määrättiin 60 sekuntia. Keskitys voitiin ampua myös 30 sekunnin puolitulimuotona. Kaikkien tykkien ensimmäisten ammusten oli osuttava maaliin täsmälleen samalla hetkellä, ja tulituksen tuli myös loppua yhtä aikaa. Tämä vaati tuliasemissa tarkkuuskellojen käyttöönottoa ja tarkkaa tulikuria.