Tykistö hyökkäyssodankäynnissä

Tykistöjoukot ja kalustotilanne 

Kenttätykistö lähti jatkosotaan talvisotaa vahvempana. Välirauhan kalustohankintojen ansiosta tykistöjoukkoja voitiin perustaa enemmän. Myös ammustarviketilanne oli huomattavasti parantunut. Tykistön ylimpänä johtajana jatkosodan ajan toimi Päämajassa tykistön tarkastaja kenraaliluutnantti V. P. Nenonen. 

Jatkosodan alkaessa määrävahvuiseen divisioonaan kuului hevosvetoinen kenttätykistörykmentti ja hevosvetoinen tai moottoroitu raskas patteristo, yhteensä 48 tykkiä. Sodan alkuvaiheessa kuusi divisioonaa jäi kuitenkin kaluston puuttumisen vuoksi vielä ilman raskasta tykistöä. Jääkäriprikaateihin kuului kevyt patteristo ja Ratsuväkiprikaatiin kevyt patteristo ja ratsastava patteri. Petsamossa oli lisäksi yksi erillinen kevyt patteri. Linnoitustykistö kuului armeijakunnille. Järeä tykistö oli Päämajan alaista tykistöä. Kaikkiaan perustettiin 77 kenttätykistöpatteristoa ja neljä mittauspatteria. Kalusto muodostui 52 tykkimallista ja 13 kaliiperikoosta. Tykistön miesvahvuus oli sodan alkaessa noin 50 000 miestä. 

Puutteitakin oli edelleen. Tykkimiesten henkilökohtainen aseistus oli vaatimatonta, tykkikohtaisia varusteita puuttui ja radioita oli vähän. Raskaan tykistön osuus oli kasvanut, mutta vain kolmasosa kenttätykistöstä oli moottorivetoista. Kevyttä tykkiä vetämään tarvittiin kuusi ja raskasta tykkiä kahdeksan hevosta, jotka liikkuvassa sodankäynnissä joutuivat kovalle rasitukselle. 
Suomi sai vuoden 1941 taisteluissa sotasaaliiksi noin 800 tykkiä. Länsi-Kannakselle kolmen neuvostodivisioonan saartamisesta muodostuneen Porlammin suurmotista saatiin muun kaluston lisäksi 200 tykkiä. 

Tykistö hyökkäyssodankäynnissä

Kenttätykistö tuki hyökkäävää jalkaväkeä ampumalla tulivalmisteluja ja hyökkäyksen edetessä tilanteen vaatimaa ammuntaa. Vahvasti linnoittautuneen vihollisen linjojen murtamiseen käytettiin myös tykistön suora-ammuntaa. Talvisodasta poiketen kranaatteja ei tarvinnut jatkosodan alkuvaiheessa säästää. Ammunta oli paikoin hyvinkin kiivasta, ja monien tykkien putket kuluivat ammunnassa korjausta vaativiksi.  

Hyökkäyssodankäynti aiheutti kenttätykistölle monia haasteita. Sotatoimiin liittyi paljon jalkaväen tekemiä pitkiä koukkauksia, joita tykistön oli vaikea seurata. Etenkin Laatokan pohjoispuolella tieverkko oli harva ja usein huonokuntoinen. Tykistön pääosin lyhyt kantama pakotti jatkuviin raskaisiin asemanvaihtoihin. Asemanvaihtojen porrastaminen pattereittain tapahtuvaksi esti usein patteristojen käytön tuliyksikköinä. Ampumatarvikehuollon järjestäminen liikkuvalle ja tykkimalleiltaan kirjavalle tykistölle oli vaativa tehtävä. Nopea eteneminen vaikeutti myös viestiyhteyksien rakentamista. Koska radioita oli vähän, tulta jouduttiin hyökkäyksessäkin johtamaan useimmiten puhelinyhteyksin. Kenttäkaapelistakin oli kuitenkin pulaa. Tulenjohtaja saattoikin jäädä jälkeen jalkaväestä kaapelin loputtua kesken. Etenemisen jatkuessa Laatokan pohjoispuolella vielä syksyllä ja alkutalvella olosuhteet vaikeuttivat tykistön liikkumista entisestään. Kannaksella puolustukseen oli ryhmitytty jo syyskuussa.