Viestijoukot liikkuvassa sodankäynnissä
Joukkojen perustaminen
Kesäkuun 1941 liikekannallepanossa perustettiin 26 viestipataljoonaa. Divisioonan viestipataljoonaan kuului esikunta, keskuskomppania ja kaksi puhelinkomppaniaa, armeijakunnan pataljoonaan lisäksi erikoispuhelinjoukkue. Päämajan A-pataljoona huolehti Päämajan sisäisistä yhteyksistä. Sen kokoonpanoon kuuluivat esikunta, keskuskomppania, puhelinkomppania ja radiokomppania. B-pataljoonat huolehtivat yhteyksien rakentamisesta alajohtoportaisiin. Niiden kokoonpanoon kuuluivat esikunta ja kolme puhelinkomppaniaa. Pataljoonien vahvuus oli tyypistä riippuen 400–500 miestä.
Viestipataljoonat olivat osittain moottoroituja. Liikuntakykyisin oli divisioonan viestipataljoona, johon kuului 27 autoa, 4 moottoripyörää ja 47 hevosta. Valtakunnallisten yhteyksien rakentamisesta ja kunnossapidosta huolehti Viestipataljoona 10, joka perustettiin liikekannallepanossa posti- ja lennätinlaitoksen henkilökunnasta. Suuren pataljoonan toiminta-alueena oli koko Suomi. Sodan aikana oli toiminnassa myös 11 erikoispuhelinjoukkuetta, 11 rautateiden lennätin- ja puhelinjoukkuetta, Päämajan Radiopataljoona sekä ilma- ja meripuolustuksen viestiyksiköt.
Viestitehtäviin sijoitettiin yli 4 % maavoimien kokonaisvahvuudesta. Varsinaisiin viestijoukkoihin kuului sodan alkaessa noin 12 400 miestä. Jalkaväki- ja kenttätykistörykmenteissä sekä eräissä muissa aselajijoukoissa oli viestihenkilöstöä yhteensä suunnilleen saman verran. Viestipataljoonia ei saatu liikekannallepanossa määrävahvuisiksi, vaan niiden henkilöstöstä puuttui noin 10 %. Monissa pataljoonissa viestiperuskoulutettua henkilöstöä oli vain puolet tai jopa neljännes koko vahvuudesta. Myös viestiperuskoulutetun henkilöstön taidot olivat osin puutteelliset, sillä eräissä joukoissa huomattava osa välirauhan koulutusajasta oli kulunut muuhun kuin aselajikoulutukseen.
Jatkosodan viestikalusto
Viestimateriaalitilanne oli jatkosodan alkaessa olennaisesti parempi kuin talvisodassa. Silti joukoille ei voitu jakaa määrävahvuista kalustoa. Kenttäpuhelimista puuttui noin 25% ja 30-linjan kenttäkeskuksista noin 50%. Pieniä 10-linjan keskuksia oli riittävästi. Kenttäkaukokirjoittimista puuttui yli 80%, mutta vanhempia lennättimiä ja tavallisia kaukokirjoittimia oli riittävästi. Kenttäkaapelista puuttui yli 20%, kenttäkaukokaapelia ei ollut lainkaan. Kiinteiden puhelinyhteyksien rakentamiseen tarvittavaa materiaalia oli puolustussotaa ajatellen tarpeeksi, mutta syvälle ulottuvien viestiverkkojen rakentamiseen niukasti.
Vaikka kenttäradioiden kokonaismäärä oli talvisotaan nähden kasvanut yli nelinkertaiseksi, keskijohdon radioita puuttui yli puolet ja tykistön tulenjohtoradioiden puute oli aluksi lähes 90 %. Liikuntasodan johtamiseen soveltuvia viestiasema-ajoneuvoja tai selässä kannettavia keveitä etulinjan radioita ei ollut aluksi lainkaan. Rajoitettujen hankintakanavien vuoksi kalusto oli erittäin kirjavaa. Puhelin- ja keskuskalusto oli etupäässä virolaista, mutta esimerkiksi kenttäpuhelimia oli 34 eri mallia. Kenttäradiot oli hankittu pääasiassa kotimaisilta radiotehtailta, minkä lisäksi niitä saatiin hankituksi Saksasta ja Unkarista. Käytössä oli lisäksi jonkin verran sotasaaliskalustoa. Laitekirjavuus haittasi koulutusta ja vaikeutti virtalähdehuoltoa ja korjaustoimintaa. Vuoden 1941 lopulla kotimainen tuotanto saatiin vauhtiin ja mallikirjavuus väheni ja vähälukuisempia malleja siirrettiin toissijaisiin tehtäviin.
Alun perin Helsingin 1940 olympialaisia varten toimitsijaradioksi tarkoitettu P-12-12 Kukkopilli oli otettu käyttöön jo talvisodan aikana. Jatkosodan aikana sitä valmistettiin lähes 4 000 kappaletta.
Kenttäradioiden tyyppimerkinnät
Sotien aikana kenttäradiot jaettiin erilaisiin luokkiin seuraavasti:
■ A-radiot olivat ylijohdon radiolaitteita
■ AB-radiot olivat armeijakunta-divisioona-tason radiolaitteita tai muuten hyvin pitkille yhteysetäisyyksille tarkoitettuja radioita
■ B-radiot olivat keskijohdon rykmenttiportaan radioita
■ C-radiot olivat jalkaväen pataljoonatason radioita
■ D-radiot olivat komppaniatason radioita
■ F-radiot olivat VHF-taajuuksilla toimineita lyhytkantamaisia radioita tai radiopuhelimia
■ G-radiot olivat partioradioita
Varsinaiset viestivälineet nimettiin ennen sotia koodinumerolla tyyppiä P-12-6. Sodan aikana otettiin käyttöön ns. V-nimikkeet, jolloin radioiden tyypit olivat esim. muodossa VREH, puhelinten esim. VPAP ja keskusten esim. VPK10T.
Hyökkäysvaiheen alussa radiokaluston kirjavuus oli suurta, sillä kotimainen teollisuus ei kyennyt vastaamaan Puolustusvoimien tarpeisiin. Unkarilainen VRKS oli yleisimpiä pataljoona- eli C-radioita.
Johtoportaiden viestijärjestelyt
Jatkosodan sotatoimia johdettiin koko sodan ajan Mikkelissä olleesta Päämajasta. Sen viestikeskus “Lokki” valmistui Mikkelin Naisvuoren luolastoon kesäkuussa 1941. Päämajan viestikomentajana toimi eversti Leo Ekberg ja Päämajan viestiosasto I:n päällikkönä eversti Rurik Winter. Helsingissä toimineen Päämajan viestiosasto II:n päällikkönä oli everstiluutnantti Eric Heimbürger. Armeijakuntien esikunnat toimivat ennen sotatoimien alkua aluksi Sippolassa, Savitaipaleella, Sulkavalla, Tuusniemellä ja Oulussa. Niiden tehtävänä oli määrittää alaistensa divisioonien johtamispaikat. Johtamispaikkojen sijaintia muutettiin useaan kertaan sotatoimien aikana. Kantaviestiverkon rakenne määräsi jatkosodankin aikana suuressa määrin erityisesti ylempien johtoportaiden sijainnin.
