Autonomisen Suomen sotaväki
Suomella oli Venäjän vallan aikana omaa kansallista sotaväkeä, jonka muodostamistavat ja kokoonpanot tosin vaihtelivat värvätystä sotaväestä asevelvollisuuteen. Koko autonomian ajan Suomessa oli kuitenkin aina enemmän venäläisiä sotilaita kuin omia kansallisia joukkoja. Suomen sotaväkeen ei myöskään kuulunut esimerkiksi tykistö- ja pioneeriyksiköitä, vaan kyseiset aselajit olivat venäläisten sotilaiden käsissä.
Aleksanteri I käski vuonna 1812 muodostaa Suomeen kolme kansallista värvättyä rykmenttiä. Huolimatta rykmenttien värväytymisen vapaaehtoisuudesta rykmentteihin otettiin pakolla myös irtolaisia. Joukko-osaston olivat suuren osan vuodesta hajallaan ja kokoontuivat vain kesäisin harjoituksiin. Vuonna 1827 rykmentit muutettiin tarkk’ampujaprikaateiksi. Kaksi vuotta myöhemmin upseereiksi aikoville aikanaan perustetusta Suomen opetustarkk’ampujapataljoonasta tuli Henkivartioväen Suomen tarkk’ampujapataljoona eli Suomen kaarti. Kaartia lukuun ottamatta joukko-osastot lakkautettiin vuonna 1830.
Krimin sodan tapahtumien uhatessa myös Suomen rannikkoa tarkk’ampujapataljoonien muodostaminen aloitettiin uudelleen vanhan ruotujakolaitoksen pohjalta. Suurimmillaan Suomen sotaväki oli Krimin sodan loppuessa vuonna 1856, jolloin värvättyihin joukkoihin kuului yli 4600 ja ruotujakoisiin joukkoihin yli 6000 miestä.
Asevelvollisuuslaki vahvistettiin Suomessa vuonna 1878 ja se astui voimaan 1881. Vaikka jokainen suomalainen mies oli lain mukaan asevelvollinen, Suomen asevelvolliseen armeijaan eli ”vanhaan väkeen” otettiin arvalla kolmen vuoden palvelukseen joka viides kutsunnoissa hyväksytty mies. Kahdeksan perustettua tarkk’ampujapataljoona muodostivat kokonaisvahvuudeltaan 5000 miehen armeijan. Asevelvollisuuslain mukaan Suomen sotaväkeä voitiin käyttää vain kotimaassa ja armeijaan suhtauduttiinkin hyväksyvästi suomalaisten keskuudessa.
Venäläiset eivät hyväksyneet Suomen sotaväkeen missään vaiheessa kansallisia tykistö- tai pioneerijoukkoja, vaan kyseiset aselajit olivat venäläisten sotilaiden hoidossa myös Suomen alueella. Tarkk’ampujapataljoonien jokapäiväiseen palvelukseen, koulutukseen ja toimintaan taistelukentillä tarvittavaa torvisignaalein tapahtuvaa viestitoimintaa hoitivat signalistit. Pataljoonan kokoonpanoon kuului noin 30 signalistia. Tarvittavia signaaleja oli käytössä useita kymmeniä.
1800-luvun lopulla Venäjän kansallismieliset pyrkivät koko keisarikunnan venäläistämiseen. Helmikuun manifestissa vuonna 1899 yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö määrättiin ulottuvaksi myös Suomeen. Manifestin seurauksena vuonna 1901 tuli voimaan uusi asevelvollisuuslaki, jonka mukaan Suomen oma armeija lakkautettiin ja suomalaiset asevelvolliset määrättiin palvelemaan Venäjän armeijassa myös Suomen rajojen ulkopuolella. Laki kohtasi suurta vastustusta ja johti niin sanottuihin kutsuntalakkoihin. Lopulta tarkk’ampujapataljoonat lakkautettiin syksyllä 1901 ja Suomen kaarti vuonna 1905.
Suomen kadettikoulu
Suomen ensimmäinen järjestelmällistä upseerikoulutusta suomalaisille sotilaille antanut laitos oli Suomen tykistökadettikoulu, joka aloitti toimintansa jo vuonna 1747. Vasta vuonna 1779 sai Haapaniemen kadettikoulu toimintaluvan ja se aloitti toimintansa seuraavana vuonna. Eri nimillä Haapaniemessä toiminut kadettikoulu siirrettiin tulipalon jälkeen Haminaan, jossa se jatkoi toimintaansa Suomen kadettikoulun nimellä vuonna 1821.
Suomen sotaväkeen ei kuulunut kansallisia tykistö- tai pioneerijoukko-osastoja. Kadettikoulussa tulevat upseerit opiskelivat ainoastaan tykistöaselajin teoriaa. Tykistöupseerin uralle haluavat joutuivat suorittamaan tykistöakatemian tutkinnon Venäjällä.
Suomen kadettikoulun toiminta lopetettiin vuonna 1903 venäläistämistoimien yhteydessä.