Tykin edeltäjinä voidaan pitää jo antiikin aikana tunnettuja mekaanisia heittolaitteita, joilla ammuttiin niin kivenlohkareita kuin nuoliakin. Erilaiset katapultit olivat käytössä keskiajalle ja ruutiaseiden yleistymiseen
Mustaruuti saapui Eurooppaan viimeistään 1200-luvulla. Kiinassa ja muualla idässä se oli tunnettu jo aikaisemmin. Ruutia opittiin pian hyödyntämään aseissa ja ensimmäisiä tuliputkia käytettiin jo 1200-luvulla. Yksinkertaisesta alkumuodosta ruutiaseet kehittyivät käsiaseiksi ja niitä suuremmiksi tykeiksi. Selvästi tykeiksi luonnehdittavat aseet ilmaantuivat taistelukentille 1300-luvun alussa.
Tykit olivat alkuvaiheessaan kiinteästi toisaalta linnojen aseita, toisaalta linnojen piirityksessä käytettäviä muurinmurtajia. Tämän johti 1300-luvun loppupuolella erityisesti piiritystehtäviin tarkoitettujen valtavien tykkien, bombardien, kehittämiseen. Näiden jättimäisten aseiden kaliiperi saattoi lähennellä jopa metriä. Bombardien ammuksina käytettiin lähes ainoastaan kivisiä palloammuksia, koska putki ei kestänyt lyijy- tai rauta-ammuksen vaatimaa painetta. Tämä johti siihen, että myöhemmin myös pienikaliiperisia kiviammuksia ampuvia tykkejä nimitettiin bombardeiksi.
Tykin varhaiseen kehitykseen kuuluivat 1400-luvun alussa myös kammiotykit. Kammiotykki koostui kahdesta osasta. Ruutipanos laitettiin kammio-osaan, joka kiinnitettiin varsinaiseen putkeen erilaisten korvakkeiden ja kierteiden avulla. Ongelmana oli liitoskohdan heikko tiivistys: kaasuvuodot olivat vaarallisia.
Varhaisimmat raskaat tuliaseet tuettiin suoraan maahan, mutta pian tykki asetettiin pyörättömälle puiselle alustalle, lavetille. 1400-luvun puolivälissä tykin liikuttelua helpotettiin laittamalla lavettiin pyörät. Vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla lavettiin kiinnittämistä ja tykin suuntaamista helpottavat olkatapit ilmestyivät tykkeihin. Aluksi lavetit olivat pääosin nelipyöräisiä. 1500-luvulla kaksipyöräiset lavetit yleistyivät ja kenttätykistön erkaneminen linnoitustykistöstä varsinaisesti alkoi.
1500-luvulle tultaessa suusta ladattava mustaruutitykki oli kehittynyt kolmeksi perusmuodoksi. Pitkäputkisilla kanuunoilla ammuttiin laakatulta, lyhyillä ja suurikaliiperisilla mörssäreillä puolestaan jyrkkää kaaritulta. Haupitsit olivat toiminnaltaan kanuunan ja mörssärin välimuotoja.
Varhaisimmat todennettavissa olevat merkinnät tuliaseista Suomessa ovat 1400-luvulta. Raaseporin saksalaissyntyinen linnanisäntä Otto Pogewisch pyysi vuonna 1434 Tallinnasta lainaksi kahta tai kolmea kammiotykkiä suojaksi levottomien aikojen pelossa. Ainakin yksi tykki Raaseporiin saatiin ja mukava seurasi sen käytön osaava tykkimestari, joka ilmeisesti myös koulutti linnan sotilaita uuden aseen käyttöön. Varma asiakirjatieto tykeistä on vuodelta 1445, jolloin Hämeen linnan päällikön Olavi Niilonpoika Tawastin asiakirjoissa mainitaan linnan aseiksi muun muassa kolme luotipyssyä ja yksi kammioase (tykki).
Tykit olivatkin alkuvaiheessa nimenomaan linnojen aseita. Niiden siirtäminen ja mukana kuljettaminen oli raskasta, mikä pääosin sitoi tykit toisaalta linnojen, toisaalta piiritysaseiksi. Tykistöllisesti Suomen tärkein linna oli Viipurin linna, joka sai jo varhain tykkiaseistusta.