Idän ja lännen välissä 
1952–1969

 

1950-luvulla Suomi pääsi irti monista toisen maailmansodan seurauksista ja kansallinen itsetunto alkoi jälleen kohota. Puolustusvoimat piti ensimmäisen sodanjälkeisen paraatin Helsingissä vuoden 1952 kesäkuun lippujuhlapäivänä. Samana vuonna järjestettiin Helsingissä kesäolympialaiset, jotka olivat myönteinen kansainvälinen suurtapahtuma. Syyskuussa 1952 maksettiin viimeinen sotakorvauserä. Vuonna 1954 elintarvikesäännöstely loppui viimeisenä kahvin osalta.

Stalinin kuoltua vuonna 1953 alkoi niin sanottu suojasään aika, jolloin Neuvostoliiton ulkopolitiikka lientyi. Suomen kansainvälinen asema vahvistui, kun se liittyi vuonna 1955 Yhdistyneiden kansakuntien ja Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi. Tammikuussa 1956 Neuvostoliitto palautti rauhanehtoihin kuuluneen Porkkalan tukikohdan. Rajatarkistuksista Karjalassa ei kuitenkaan suostuttu edes neuvottelemaan. Kylmä sota viilentyi jälleen. Naton vastapainoksi oli perustettu vuonna 1955 Varsovan liitto, ja Unkarin kansannousun tukahduttaminen vuonna 1956 päätti suojasään kauden.

1950- ja 1960-lukujen vaihde oli niin sanottujen yöpakkasten ja noottikriisin myötä epävarmaa aikaa suhteessa Neuvostoliittoon. Kun Suomessa vuonna 1958 nimitettiin Neuvostoliitolle epämieluisa hallitus, kauppaneuvottelut keskeytettiin ja suurlähettiläs kutsuttiin Helsingistä kotiin. Painostuksen alla hallitus lopulta erosi ja maiden väliset suhteet normalisoituivat alkuvuodesta 1959. Vuoden 1961 noottikriisissä Neuvostoliitto vaati Euroopassa kiristyneen tilanteen vuoksi YYA-sopimuksen mukaisten sotilaallisten konsultaatioiden aloittamista. Tilanne kuitenkin laukesi neuvotteluissa ja konsultaatioista luovuttiin. Vuonna 1968 Tšekkoslovakian miehittäminen herätti kuitenkin jälleen levottomuutta myös Suomessa.

1950-luvun loppupuolella elintaso oli ylittänyt talvisotaa edeltäneen ajan. Siirtoväestön ja rintamasotilaiden asuttaminen oli sotien jälkeen onnistunut hyvin, mutta maatalouden koneellistuessa perustettujen pientilojen elinkelpoisuus kärsi. Suomessa alkoikin voimakas muuttoliike työn perässä maalta kaupunkeihin ja Suomesta Ruotsiin. Voimakkaimmillaan se oli 1960- ja 1970-luvuilla. Samalla Suomesta rakennettiin hyvinvointivaltiota.
 

 

Puolustusvoimain organisaatiouudistukset

Vuonna 1952 toteutettiin puolustusvoimissa suuri organisaatiouudistus. Joukko-osastojen uudella strategisella sijoittelulla joukot ja aselajit pyrittiin saamaan alueellisen yhtenäisen johdon alaiseksi. Prikaatista tuli maavoimien perusyhtymä. Uuden organisaation divisioonaan kuului kaksi prikaatia ja kaksipatteristoinen kenttätykistörykmentti. Lisäksi divisiooniin kuului kaksi jääkäripataljoonaa. Kevyestä Prikaatista muodostettiin Panssariprikaati. Maasotakoulun nimi muuttui Kadettikouluksi. Joukko-osaston ja yhtymän määritelmä aiheutti aluksi epäselvyyksiä. Puolustusvoimain komentaja kenraalimajuri Simelius määritteli vuonna 1955 yhtymän eri aselajeista kootuksi ja itsenäisiin sotatoimiin kykeneväksi, yhtenäisesti johdetuksi joukoksi. Joukko-osasto oli samaa aselajia olevan useamman joukkoyksikön mukainen hallintokokonaisuus, joka kuului yhtymän alaisuuteen.

Organisaatiouudistuksen yhteydessä suunniteltiin joukko-osastoille myös uudet maakuntapohjaiset nimet, jotka otettiin lippujen, kunniamarssien ja perinnepäivien kanssa käyttöön vuonna 1957. Joukko-osastot saivat vaalittavakseen tietyt sotahistorialliset perinteet myös toisen maailmansodan osalta. Lapin puolustuksen tehostamiseksi suunniteltiin Vaasassa sijainneen jääkäripataljoonan siirtämistä pohjoiseen jo vuonna 1952. Sopiva varuskunta-alue Pohjanmaan Jääkäripataljoonalle löytyi kuitenkin vasta vuonna 1964, jolloin se siirtyi Sodankylään. Nimi muutettiin vuonna 1966 Lapin Jääkäripataljoonaksi. 1960-luvulla varuskunnat siirtyivät enenevässä määrin kaupungeista lähemmäksi sopivia harjoitusmaastoja.

Vuonna 1966 toteutettiin jälleen mittava uudistus, kun siirryttiin alueelliseen puolustusjärjestelmään. Suomi jaettiin seitsemään sotilaslääniin, joiden komentajien alaisuudessa toimivat kaikki alueen maavoimien perusyhtymät. Uudistuksen tärkein merkitys oli sotilaallisen aluehallinnon päällekkäisyyksien poistaminen. Sotilaallinen aluejako vastasi nyt sekä alueellisen maanpuolustuksen että siviilihallinnon aluerajojen asettamia vaatimuksia. Koulutuksessa alueellisen taistelun periaate näkyi muun muassa sissikoulutuksen tehostamisessa. 


Puolustusvoimien materiaalitilanne

Suomen valtion taloudellinen tila alkoi parantua vuodesta 1953 alkaen, kun sotakorvaukset oli saatu maksetuksi. Puolustusvoimienkin rahoitusta voitiin hiljalleen kasvattaa. Varusmiesten vaatettamisongelmat saatiin hoidetuksi 1950-luvun puoliväliin mennessä. Hankinnat Neuvostoliitosta aloitettiin 1950-luvun lopulla. Ensimmäisiin hankintoihin kuului muiden muassa panssarivaunuja, maastoautoja, tykistön ampumatarvikkeita ja radiotarvikkeita. Vuonna 1965 Neuvostoliiton-kauppa osana maiden välistä tavaranvaihtosopimusta oli vakiintunut puolustusvoimien varustehankintoihin. Sotilasviranomaisten ja poliittisten päättäjien välillä oli ajoittain materiaalihankintoihin liittyviä näkemyseroja. Vuonna 1970 asetettiin ensimmäinen kansanedustajista koottu parlamentaarinen puolustuskomitea selvittämään puolustusvoimien tehtäviä ja suorituskykyä.

Aseistus uudistui myös kotimaisella tuotannolla. Jalkaväen kevyttä aseistusta parannettiin ottamalla käyttöön Valmetin rynnäkkökivääri ja kevyt konekivääri m/62. Panssarintorjunnassa keskityttiin kehittämään kaksiportaista sinkoaseistusta eli etulinjan kevyitä sinkoja ja pidemmiltä etäisyyksiltä toimivia raskaita sinkoja. Jo 1960-luvun alkupuolella pystyttiin tuottamaan tarvittavat määrät kotimaista sinkoaseistusta.