Suomen sodan seurauksena Suomesta tuli vuonna 1809 osa Venäjän keisarikuntaa. Suomi sai autonomisen aseman ja oman senaatin. Suomen alueella säilytettiin vanha ruotsalainen lainsäädäntö ja luterilainen kirkko. Myöhemmin saatiin myös oma postilaitos ja oma raha, markka. Suomella oli myös omaa kansallista sotaväkeä.
Autonomian myötä Suomesta tuli hallinnollinen kokonaisuus, millä oli suuri merkitys valtiollisessa kehityksessä. 1800-luku oli myös kansallisen heräämisen aikaa, joka synnytti käsityksen suomalaisista yhtenä kansakuntana.
Suomen asema autonomisena suuriruhtinaskuntana oli koetuksella sortovuosien 1899–1905 ja 1908–1917 aikana, jolloin Venäjän keisarikunta yritti venäläistää Suomen. Ensimmäisellä sortokaudella muun muassa Suomen sotaväki lakkautettiin ja suomalaiset yritettiin siirtää Venäjän armeijaan. Tästä seurasi kutsuntalakkoja. Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov sai diktaattorin valtuudet, jonka jälkeen alkoivat toimenpiteet passiivista vastarintaa harjoittaneita ihmisiä vastaan, kuten vangitsemiset, karkotukset, viroista erottamiset ja sanomalehtien lakkauttamiset. Ensimmäinen sortokausi päättyi Bobrikovin murhaan ja vuoden 1905 suurlakkoon.
Toisella sortokaudella Suomen senaatin ja eduskunnan päätösvaltaa pyrittiin siirtämään venäläisiin käsiin. Toinen sortokausi päättyi Suomen itsenäistymiseen 6.12.1917.