Linnoittaminen 1600-luvulta eteenpäin
Tuliaseiden yleistyminen ja kehittyminen muuttivat suuresti keskiajan jälkeen linnojen ja linnoitteiden rakentamisperiaatteita. Korkeat ja suhteellisen ohuet muurit eivät kestäneet tykkitulta ja tilalle tulivat paksut maavallirakenteet. Linnoitusten kestävyyden lisäksi suunnittelun lähtökohdaksi otettiin rakenne, joka ei jättänyt linnoituksen eteen alueita, joihin puolustajat eivät voineet ampua. Tehokkainta tulen käyttö oli, kun pystyttiin tukemaan linnoituksen toisen osan taistelua ampumalla sitä vastaan hyökkäävää vihollista monesta suunnasta.
Linnoitusten perusosa oli bastioni, joka sijoitettiin siten, että niistä pystyi ampumaan naapuribastionin eteen ja sivuille. Bastioneja yhdistivät kurtiineiksi kutsutut vallit. Linnoituksen ulkovarustuksiksi rakennettiin todennäköisimpiin hyökkäyssuuntiin raveliineiksi ja tenaljeiksi kutsuttuja linnoitteita. Paksujen mutta matalien maavallitusten valloittaminen suoralla rynnäköllä estettiin kaivamalla linnoitteen eteen kaivanto eli vallihauta.
Suuren Pohjan sodan alussa vuonna 1700 armeijaan perustettiin linnoituskäsityöläisistä, vallinkaivajista ja kirvesmiehistä erityisiä linnoitusten rakentamisosastoja. Kun Viipuri menetettiin vuonna 1710, Vehkalahden eli Haminan aluetta alettiin pian linnoittaa vallituksilla. Venäläisten lähestyessä vuonna 1712 rakennetut linnoitteet kuitenkin hävitettiin ja paikalta vetäydyttiin ilman taistelua.
Uudenkaupungin rauhan seurauksena Suomi jäi idässä vaille linnoitusten tarjoamaa turvaa. Ruotsalaiset alkoivat rakentaa uudelle itärajalle Haminan ja Lappeenrannan linnoituksia. Haminasta suunniteltiin hyvin aikakauden linnoittamisperiaatteita vastaavaa linnoitusta ja osa suunnitelmista toteutettiinkin. Rahoitusvaikeudet estivät kuitenkin koko suunnitelman toteuttamiseen ja valmiiksi saadut rakenteetkin rappeutuivat varsin pian ylläpidon puutteessa. Esimerkiksi maavallien päällystäminen sortumista estävillä kivimuureilla jätettiin toteuttamatta. Lappeenrannan rakennussuunnitelmat olivat vaatimattomammat. Päävarustuksen muodosti kurtiinimainen maavalli. Tavanomaisia bastioneja ei niemen tilanahtauden vuoksi voinut edes rakentaa.
Haminan ja Lappeenrannan linnoituksia ei hattujen sodassa vuosina 1741–1743 hyödynnetty ruotsalaisten sodankäynnissä, vaikka rappeutuneita linnoitteita pyrittiinkin sodan kynnyksellä kiireesti parantamaan. Vaikka venäläisillä oli moninkertainen ylivoima, ruotsalaisten ja suomalaisten joukkojen komentaja kenraali Carl Henrik Wrangel (1681–1755) katsoi linnoitukseen turvautumisen kunniattomaksi. Hän ryhmittikin joukkonsa venäläisiä vastaan noin 600 metriä Lappeenrannan linnoituksen ulkopuolelle. Linnoituksessa ollutta varsin vahvan tykistövoiman koko tukea ei käytetty hyväksi. Taistelu päättyi Ruotsin täydelliseen tappioon. Vuotta myöhemmin Ruotsin joukot vetäytyivät Haminasta aloittamatta edes taistelua ja polttivat kaupungin.
Viapori
Vuoden 1743 Turun rauhassa Ruotsin valtakunnan itäraja jäi vaille linnoitusten tarjoamaa suojaa. Suomen alueen puolustus täytyi järjestää uudelleen. Suomen puolustuksen päälinnoitusta alettiin rakentaa Helsingin edustalle vuonna 1748. Alkuperäiset suunnitelmat koskivat koko Helsingin ja sen edustalla olevien saarien linnoittamista. Suunnitelmia jouduttiin kuitenkin supistamaan ja työt keskitettiin neljälle saarelle. Linnoituksen nimeksi annettiin Sveaborg eli Viapori.
Viaporin suunnitteli ja rakennustöistä vastasi ruotsalainen tykistöupseeri Augustin Ehrensvärd (1710–1772).
Suunnitellessaan Viaporia hän kiinnitti huomiota tykistön käyttöön ja pyrki salmien, sataman ja telakan turvaamiseen. Saarien kallioperän muotoa käytettiin suunnittelussa hyväksi ja jopa linnoituksen asuinrakennuksetkin rakennettiin puolustus-näkökulman vaatimusten mukaan: ikkunat muotoiltiin tykkiaukoiksi sopiviksi.
