Pioneerien Lapin sota

Suomessa toiminut Saksan 20. Vuoristoarmeija aloitti syyskuun alussa vetäytymisvalmistelut. Oulujärven länsi- ja itäpuolelle muodostettiin taisteluosastot, joille jaettiin huomattava määrä miinoja ja räjähdysainetta sulutusvalmistelujen varten. Kun saksalaiset suostuivat luovuttamaan Oulun alueen suomalaisille, taisteluosastot purkivat kohteiden panostukset. Sen sijaan saksalaiset eivät suostuneet tinkimään vetäytymisteiden siltojen hävittämisestä. Tämä johtui varautumisesta neuvostojoukkojen hyökkäykseen Suomen alueen kautta saksalaisia vastaan. Lopulta saksalaiset valmistautuivat suojaamaan suluttamisella vetäytymisensä entistä perusteellisemmin myös suomalaisten odotettavissa olevan hyökkäyksen varalta.

Lapin sodassa korostuivat sulutteiden raivaamisen, ylimenotoiminnan, tienkorjauksen ja sillanrakentamisen sekä huoltoteiden kunnossapidon merkitys. Pohjoiseen keskitettiin noin puolet maavoimien pioneerijoukoista: yhdeksän pioneeripataljoonaa, 19.Prikaatin pioneerikomppania, kymmenen ylimenokalustoyksikköä, neljä tienhoitokomppaniaa, aurauskomppania sekä huoltomuodostelmista pioneerivarastokomppania ja viisi pioneerikolonnaa. 
Nämä pioneeriyksiköt tukivat sotatoimia joulukuun alkuun eli armeijan rauhan kannalle saattamiseen asti. Reserviläisten kotiuttamisen jälkeen III AK:n tilalle perustettiin 1.Divisioona, jonka riveihin jäivät vuonna 1925 syntynyt varusmiesikäluokka sekä reservialiupseereiksi koulutettavat vuonna 1924 syntyneet miehet. Divisioonan pioneerijoukoista muodostettiin vajaavahvuiset Pioneerirykmentin I pataljoona sekä Erillinen pioneerikomppania. Muonioon perustettiin tilapäinen sotatoimiyhtymä, Ryhmä Puroma, jonka pioneerijoukkona oli vajaavahvuinen Pioneeripataljoona 15.

Pioneerijoukkojen suorittamat tehtävät

Saksalaiset suluttivat suomalaisten joukkojen etenemissuunnissa runsaat 4 000 tiekilometriä. Lapissa oli hävitetty satoja maantie- ja rautatiesiltoja sekä räjäytetty yhteensä yli 2500 maanteiden ja ratapenkereiden rumpua. Jopa kyläteiden sillat ja rummut oli räjäytetty. Räjäyttämällä oli tehty myös yli 220 maanteiden katkosta. Myös 24 lossia oli tuhottu. Siltahävitteiden ja tiekatkosten ympäristöt oli suunnitelmallisesti miinoitettu. Miinoja oli teiden ajoradoilla, pientareilla sekä laajemminkin tiealueella. Pioneerit tiedustelivat sulutteet paikantaen, merkiten ja aidaten miinoitteet. Ajoradoilta ja hävitteiden ympäristöstä löydetyt miinat ja panokset poistettiin. Pioneerit tekivät vaarattomiksi marraskuun loppuun mennessä tutkaimia ja miinaharavoita käyttäen yhteensä 16 000 miinaa. Raskaan liikenteen ja syyskelirikon pehmentämät tiet vaativat jatkuvaa kunnostamista. Kärjessä etenevien joukkojen kuormastot jäivät ajoittain kauas huollettavista joukoista. Varsinkin lumisohjon peittämillä teillä tienkunnostustyöt ja miinanraivaus oli vaikeaa ja hidasta. 

Joukkojen ylikuljetukset tapahtuivat ensi vaiheessa tilapäisvälineitä, ruuhikalustoa ja järvillä myös syöksyveneitä käyttäen. Kärkijoukkojen ajoneuvot pääsivät vesistön yli ruuhilauttojen tai ruuhisillan avulla. Toisessa vaiheessa alkoi tykistön ja huollon ajoneuvojen ylikuljettaminen ponttonilautoilla tai mahdollisuuksien mukaan ponttonisiltaa käyttäen. Kolmannessa vaiheessa aloitettiin kenttäsillan rakentaminen ponttonisillan tilalle. Kemijoen ylittäminen Kemin kaupungin alueella kuului Lapin sodan ylimenotoiminnan ja sillanrakennustöiden haasteellisimpiin kohteisiin. Myöhemmin talvella jokia voitiin ylittää myös jäitä pitkin. 

Miinanraivaus Pohjois-Suomessa vuosina 1945–1952

Lapin sodan aikana pioneerijoukkojen suorittama miinanraivaus kohdistui ensi sijassa teillä olevien hävitteiden ympäristöön. Sulutetuilla tieosuuksilla olevien miinojen, ammusten ja panosten vaarattomaksi tekeminen ja poistaminen olivat välttämätön edellytys joukkojen ajoneuvojen sekä huollon mukana pysymiselle. Keväällä 1945 viimeisten saksalaisten poistuttua Suomesta pohjoisessa jo olevista sekä paikalle komennetuista pioneerijoukoista perustettiin kahdeksan raivausosastoa. Heinäkuun puoliväliin mennessä Pohjois-Suomen alueelta raivattiin 15 582 erilaista miinaa, 664 lentopommia ja 5 710 tykinammusta. 30 pioneeria menetti henkensä ja 35 haavoittui.

Koko Lapin alueen miinanraivausta ei voitu jättää rauhanajan pioneerijoukkojen tehtäväksi. Myös Lapista evakuoidun siviiliväestön palaaminen asuinsijoilleen vaati erityistoimenpiteitä. Valtiovallan hyväksymäksi ratkaisuksi muodostui palkattujen ja koulutettujen vapaaehtoisten käyttäminen miinanraivaajina. Kesäkuussa 1945 sanomalehdissä julkaistiin ilmoitus miinanraivaustehtäviin hakeutumisesta. Korialla 19.6.1945 alkaneelle miinanraivauskurssille ilmoittautui pioneeriaselajeissa palvelleita reserviupseereita ja aliupseereita. Kurssille komennettiin lisäksi pioneerijoukoissa palvelevaa kantahenkilökuntaa. 400 miehen vahvuinen raivausmiehistö koostui pääosin entisistä pioneereista, mutta joukossa oli myös muiden aselajien miehiä.

Raivauskurssin opetusohjelmaan kuului miinanraivausmenetelmiin ja -välineisiin sekä saksalaisten käyttämiin miinoihin ja miinoittamismenetelmiin perehtyminen. Miinojen paikantamisvälineinä olivat tutkaimet sekä ruotsalaisvalmisteiset miinaharavat. Lisäksi paikantamista harjoiteltiin miinakoirien avulla. Koirat avustivat myös raivausten jälkitarkastuksissa. Koirien hajuaisti paljasti myös syvälle asetetut miinat, joita tutkaimella tai miinaharavalla ei havaittu.

Miinanraivausorganisaatioon kuului Oulussa sijaitseva Miinanraivausesikunta sekä raivausalueet Rovaniemellä, Sodankylässä, Muoniossa, Kemijärvellä ja Suomussalmella. Kullakin alueella oli kokeneen kantahenkilökuntaan kuuluvan pioneeriupseerin johdossa 4–7 raivausosastoa. Raivaajille maksettiin matkakorvaus ja päiväpalkka. Raivaajat saivat myös maksuttoman kenttämajoituksen ja heidät oli tapaturmien varalta vakuutettu. Raivatuista miinoista maksettiin niiden vaarallisuuteen perustuva miinalisä: 50 markkaa hyppymiinalta, 20 markkaa lankamiinalta ja 10 markkaa muilta miinoilta. Miinalisät jaettiin osaston kaikkien raivaajien kesken. Raivaajan kuukausiansion vähimmäismääräksi luvattiin 1 500 markkaa, joka oli puolitoistakertainen verrattuna vakinaisessa palveluksessa olevan majurin kuukausipalkkaan.

Miinojen lisäksi raivattiin lentopommeja ja tykinammuksia. Raivaustoiminta oli vilkkainta kesällä 1945. Kesällä 1946 miinojen määrä väheni ja tykistöammuksia raivattiin eniten. Vuosien 1947–1952 kesäaikoina organisoitu miinanraivaus tapahtui asteittain supistetuin voimin ja harvemmissa kohteissa. Raivattujen räjähteiden määrä laski ja henkilövahingot olivat harvinaisia yksittäistapauksia. Eniten vahinkoja aiheuttivat hyppymiinat.