Lingot, kammiotykit, kanuunat, haupitsit...
Tykin edeltäjinä voidaan pitää jo antiikin aikana tunnettuja mekaanisia heittolaitteita, joilla ammuttiin niin kivenlohkareita kuin nuoliakin. Erilaiset katapultit olivat käytössä keskiajalle ja ruutiaseiden yleistymiseen
Mustaruuti saapui Eurooppaan viimeistään 1200-luvulla. Kiinassa ja muualla idässä se oli tunnettu jo aikaisemmin. Ruutia opittiin pian hyödyntämään aseissa ja ensimmäisiä tuliputkia käytettiin jo 1200-luvulla. Yksinkertaisesta alkumuodosta ruutiaseet kehittyivät käsiaseiksi ja niitä suuremmiksi tykeiksi. Selvästi tykeiksi luonnehdittavat aseet ilmaantuivat taistelukentille 1300-luvun alussa.
Tykit olivat alkuvaiheessaan kiinteästi toisaalta linnojen aseita, toisaalta linnojen piirityksessä käytettäviä muurinmurtajia. Tämän johti 1300-luvun loppupuolella erityisesti piiritystehtäviin tarkoitettujen valtavien tykkien, bombardien, kehittämiseen. Näiden jättimäisten aseiden kaliiperi saattoi lähennellä jopa metriä. Bombardien ammuksina käytettiin lähes ainoastaan kivisiä palloammuksia, koska putki ei kestänyt lyijy- tai rauta-ammuksen vaatimaa painetta. Tämä johti siihen, että myöhemmin myös pienikaliiperisia kiviammuksia ampuvia tykkejä nimitettiin bombardeiksi.
Tykin varhaiseen kehitykseen kuuluivat 1400-luvun alussa myös kammiotykit. Kammiotykki koostui kahdesta osasta. Ruutipanos laitettiin kammio-osaan, joka kiinnitettiin varsinaiseen putkeen erilaisten korvakkeiden ja kierteiden avulla. Ongelmana oli liitoskohdan heikko tiivistys: kaasuvuodot olivat vaarallisia.
Varhaisimmat raskaat tuliaseet tuettiin suoraan maahan, mutta pian tykki asetettiin pyörättömälle puiselle alustalle, lavetille. 1400-luvun puolivälissä tykin liikuttelua helpotettiin laittamalla lavettiin pyörät. Vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla lavettiin kiinnittämistä ja tykin suuntaamista helpottavat olkatapit ilmestyivät tykkeihin. Aluksi lavetit olivat pääosin nelipyöräisiä. 1500-luvulla kaksipyöräiset lavetit yleistyivät ja kenttätykistön erkaneminen linnoitustykistöstä varsinaisesti alkoi.
1500-luvulle tultaessa suusta ladattava mustaruutitykki oli kehittynyt kolmeksi perusmuodoksi. Pitkäputkisilla kanuunoilla ammuttiin laakatulta, lyhyillä ja suurikaliiperisilla mörssäreillä puolestaan jyrkkää kaaritulta. Haupitsit olivat toiminnaltaan kanuunan ja mörssärin välimuotoja.
Varhaisimmat todennettavissa olevat merkinnät tuliaseista Suomessa ovat 1400-luvulta. Raaseporin saksalaissyntyinen linnanisäntä Otto Pogewisch pyysi vuonna 1434 Tallinnasta lainaksi kahta tai kolmea kammiotykkiä suojaksi levottomien aikojen pelossa. Ainakin yksi tykki Raaseporiin saatiin ja mukava seurasi sen käytön osaava tykkimestari, joka ilmeisesti myös koulutti linnan sotilaita uuden aseen käyttöön. Varma asiakirjatieto tykeistä on vuodelta 1445, jolloin Hämeen linnan päällikön Olavi Niilonpoika Tawastin asiakirjoissa mainitaan linnan aseiksi muun muassa kolme luotipyssyä ja yksi kammioase (tykki).
Tykit olivatkin alkuvaiheessa nimenomaan linnojen aseita. Niiden siirtäminen ja mukana kuljettaminen oli raskasta, mikä pääosin sitoi tykit toisaalta linnojen, toisaalta piiritysaseiksi. Tykistöllisesti Suomen tärkein linna oli Viipurin linna, joka sai jo varhain tykkiaseistusta.
Ruudin valmistus
Ruudinvalmistustaito omaksuttiin Euroopassa 1200-luvulla. Mustaruuti valmistettiin yhdistämällä salpietaria (kaliumnitraatti), rikkiä ja hiiltä. Ainesten suhteet vaihtelivat käyttötarkoituksen mukaan.
Rikkiä saatiin Euroopan maaperästä, mutta Suomessa sitä ei tuotettu. Ruotsiinkin rikki tuotiin Keski-Euroopasta, mutta 1500-luvulla aloitettiin kotimainen rikin tuotanto.
Salpietaria valmistettiin tunkioimalla eloperäistä ainesta, esimerkiksi teurasjätteitä, lantaa ja olkia. Ainesta kasteltiin ajoittain virtsalla. Parin vuoden jälkeen massa oli valmista suodattamista ja keittämistä varten. Salpietaria valmistettiin myös Suomessa.
Ruudissa tarvittavaa hiiltä poltettiin miiluissa. Parhaasta ruutihiilestä oli erilaisia näkemyksiä, mutta yleisiä raaka-ainepuita Ruotsissa ja Suomessa olivat pähkinäpuu, lehmus ja nuori koivu. Ranskalaiset pitivät persikkapuuta ainoana kelvollisena ruutihiilen raaka-aineena.
Ruudin ainesosat jauhettiin ja sekoitettiin ruutimyllyssä huhmareella. Valmista ruutia kostutettiin, jolloin muodostui ruutirakeita. Seulomalla erotettiin toisistaan tykki-, musketti- ja pistooliruudit. Erottelun jälkeen ruuti kuivattiin ja laitettiin tynnyreihin. Ruudin varastointi oli ongelmallista, koska se oli arka kosteudelle. Kerran vuodessa linnojen kellareihin varastoitu ruuti levitettiin kuivumaan. Vasta 1800-luvulla opittiin ruutitynnyrit ja nassakat vuoraamaan ilmatiiviiksi.
1700-luvun loppupuolella ruudista opittiin tekemään entistä tasalaatuisempaa puristamalla ruutimassa kakuiksi, jotka murskattiin uudelleen. Operaatio suoritettiin vielä toisen kerran ja näin saatiin ruutijyvistä mahdollisimman tasa-aineisia. Ruutijyvät laitettiin vielä pyöriviin rumpuihin, joissa ne hioutuivat kiiltäviksi. Lisäämällä rakeiden joukkoon grafiittia, muodostui jyvien pinnalle kosteudelta suojaava kerros.
Suomessa valmistettiin 1500-luvulla monissa paikoin salpietaria, ruutia ja tykkejä. 1600-luvulla toiminta kuitenkin hiipui.
Tykkien valmistus
Ensimmäisten tykkien putket valmistettiin takomalla. Hehkuvaksi kuumennettuja rautasuikaleita asetettiin rautatangon ympärille ja takomalla ne hitsaantuivat yhteen. Putkea vahvistettiin takomalla sen ympärille rautavanteita.
Pian tykkejä alettiin valmistaa valamalla niin kuparista kuin raudastakin. Valaminen suoritettiin sisustangon ympärille. Saadun putken valujälki oli kuitenkin usein karkeaa eikä jälkihiontaa alkuvaiheessa juuri tehty. Tykin ulkopinta oli kuitenkin usein hyvinkin koristeellinen.
Vesi- tai hevosvoimalla toimivilla porilla putken karheuksia kuitenkin voitiin poistaa. Kyseessä oli kuitenkin enemmän hionta kuin poraus.
Alkuvaiheessa tykki oli vaakatasossa, mutta myöhemmin se asennettiin porausta varten pystyasentoon suuaukko alaspäin.
1700-luvulla otettiin tykkien valmistuksessa käyttöön massiivinen valu eli tykki valettiin aluksi umpinaiseksi. Reikä porattiin valun jälkeen siten, että pora pysyi paikallaan ja vaakatasossa olevaa tykkiä pyöritettiin.
Kustaa Vaasan aikana pyrittiin tykkien valmistus saamaan Suomenkin alueella käyntiin. Viimeistään vuonna 1540 valmistettiin tykkejä pääasiassa takomalla ainakin Turussa ja Olavinlinnassa. Pian siirryttiin tykkien valamiseen. Myös Viipurissa oli etenkin 1500-luvun loppupuoliskolla merkittävää tykkiteollisuutta.
Ammukset
1300-luvun puolivälissä alettiin tuliaseiden ammuksiksi valaa lyijykuulia. Kalliin lyijyn säästämiseksi kuulan sisään valettiin usein kivi. Myös rautaisia kuulia osattiin valmistaa takomalla, mutta ne olivat hidastekoisia ja vielä kalliimpia.
Ydinkivellä varustettujen lyijykuulien lisäksi ammuksina alettiin käyttää pyöreäksi hakattuja kivikuulia. Materiaalina käytettiin helposti muokattavia kivilajeja kuten marmoria ja vulkaanisia kivilajeja. Kiviammuksista tehtiin kestävämpiä takomalla niiden ympärille rautarenkaita. Kivikuulat pysyivät käytössä aina 1700-luvulle asti.
Umpinaisten rautakuulien valmistus valamalla aloitettiin laajamittaisesti 1400-luvun loppupuolella. Kuula valettiin joko metalli- tai hiekkamuottiin. Metallimuotissa kuula jäähtyi nopeasti, mutta tuloksena oli kova- ja hauraspintainen ammus. Hiekkavalulla saatiin lujempi ja myös mitoiltaan tarkempi kuula. Ammuksesta valettiin yleensä hieman lopullista kokoaan suurempi ja valujätteet ja muu liika metalli hiottiin pois. Myöhemmin ammuksia myös taottiin oikeisiin mittoihinsa vesivoimana avulla. Alasimessa ja vasarassa oli puolipallon muotoiset kolot. Takomalla ammuksen pinnasta tuli kovempi ja myös vähemmän altis ruostumiselle.