Puolustusasemat Kannaksella

Pääasema oli suurelta osin huonosti puolustukseen sopivassa avoimessa ja tasaisessa maastossa, jonka linnoittaminen oli hankalaa jatkuvan taistelukosketuksen vuoksi. Osan asemasta muodosti vain yksi yhtenäinen taisteluhauta. Panssariesteitä ei ollut ja miinoitteet olivat vähäisiä. Puolustuksella ei ollut syvyyttä ja vastahyökkäyksiin tarvittavat reservit olivat riittämättömiä. 
   
Vammelsuusta Taipaleeseen kulkeva VT-asema oli maastollisesti pääasemaa edullisempi. Asemaa oli linnoitettu vuodesta 1942 lähtien, mutta se oli kesällä 1944 työvoiman ja materiaalin niukkuuden vuoksi vielä keskeneräinen.  

Kannaksen viimeinen puolustusasema kulki Viipurista Kuparsaaren kautta Taipaleeseen. Tämän VKT-aseman vesistöt sekä peitteinen sekä osittain kallioiden rikkoma maasto suosi puolustusta. VKT-asema oli kuitenkin linnoittamaton.  

Taistelut Karjalan kannaksella

9.6.1944 kello 6 sadat venäläiset pommitus- ja maataistelukoneet hyökkäsivät suomalaisia joukkoja vastaan. Tunnin kuluttua puna-armeijan tykistö alkoi ampua tuhansilla tykeillä sekä kranaatin- ja raketinheittimistöllä. Iltapäivällä hyökkäsi panssarien tukema jalkaväki. Merkittävää murtoa ei vielä syntynyt. Pommitukset ja epäsuora tuli olivat kuitenkin murskanneet suomalaisten asemat.  

Läpimurto Valkeasaaressa tapahtui 10. kesäkuuta. Kello 5 alkoi edellistäkin päivää rajumpi tulivalmistelu. Suomalaisen 10. divisioonan noin 10 kilometrin levyiselle lohkolle ammuttiin kahden tunnin aikana noin 220 000 ja viereisen 2. divisioonan lohkolle noin 60 000 kranaattia. Miehiä ja aseita hautautui hiekkaan ja katosi tulituksessa jäljettömiin.  Suomalaisten vetäytyminen alkoi vihollista viivyttäen kohti VT-asemaa alkoi. VT-asemassa käytiin rajuja taisteluja Kuuterselässä ja Siiranmäessä, mutta puolustus ei kestänyt ja viivytystaistelut jatkuivat. Viipuri menetettiin 20. kesäkuuta. 

Presidentti Rytin luvattua henkilökohtaisella sitoumuksella, ettei Suomi irtaudu sodasta Saksan rinnalta, Suomeen lähetettiin lisää panssarintorjuntakalustoa ja lento-osasto Kuhlmey, joka tasoitti voimasuhteita ilma-aseen suhteen. Kannaksella vastarinta lujittui, ja kesäkuun lopulla ja heinäkuussa rajut torjuntataistelut Ihantalassa, Viipurinlahdella ja Vuosalmella pysäyttivät puna-armeijan etenemisen. Ihantalan ja Vuosalmen taisteluissa tykistön keskitetyllä tulenkäytöllä oli suuri merkitys. 

Laatokan pohjoispuolen taistelut

Laatokan pohjoispuolelta siirrettiin joukkoja Kannakselle torjumaan neuvostojoukkojen suurhyökkäystä. Neuvostojoukkojen suurhyökkäys Aunuksessa alkoi 21. kesäkuuta. Syvärin itäpuolen asemat saatiin tyhjennettyä lähes salassa pioneerien järjestäessä ylimenon.  

Suomalaisten vetäytyminen viivytystaistelua käyden onnistui, vaikka puna-armeija teki Laatokan rannikolle menestyksekkään maihinnousun. Aunuksen Ryhmän joukot asettuivat puolustukseen U-asemaksi nimettyyn puolustusasemaan. Puna-armeija sai tehtyä läpimurron Nietjärvellä heinäkuun puolivälissä, mutta lyötiin lopulta takaisin.  

Myös Maaselän kannakselta vetäydyttiin. Raskaan viivytysvaiheen jälkeen Ilomantsissa kenraalimajuri Erkki Raappanan johtama Ryhmä Raappana erotti toisistaan ja saarrosti kaksi puna-armeijan divisioonaa ja löi ne mottitaisteluissa. Elokuun puolivälissä päättynyt Ilomantsin taistelu oli viimeinen suuri hyökkäys Suomea vastaan. Puna-armeijakin ryhmittyi puolustukseen.  

 

 

 

 

Torjuntataistelujen merkitys

Kesän 1944 torjuntavoitot Viipurinlahdella, Talissa ja Ihantalassa, Vuosalmella, Nietjärvellä ja Ilomantsissa muodostivat kokonaisuuden, joka pysäytti puna-armeijan etenemisen syvemmälle Suomeen.

Kooltaan suurin taistelu käytiin Talissa ja Ihantalassa, mutta kokonaisuuden kannalta taistelut olivat yhtä tärkeitä. Viipurinlahdella ja Vuosalmella estettiin puna-armeijan pääsy suomalaisten sivustaan ja selustaan. Yhdenkin rintamista murtuessa koko VKT-asema olisi mahdollisesti menetetty. Kun hyökkäykset sitkeästi torjuttiin, puna-armeija ryhmittyi Kannaksella puolustukseen ja joukkoja alettiin siirtää Suomen rintamalta etelään kohti Berliiniä eteneviin taisteluihin.